Joskus pienenä näin omituista unta: olin mummolani yläkerran rappusilla ja oikealla seinällä riippui valtava taulu, jota en uskaltanut katsoa. Unen lopussa minun oli aina pakko katsoa taulua ja kun katsoin, uni loppui. Muistan vain kauhun; kuva oli jotain kamalaa alitajuntani tuotetta. Ei mitään kauniita peltoja tai mitä tauluissa yleensä on, vaan jotain erittäin kamalaa. En edes muista mitä taulussa oli. Alitajunta on ihmisen pahin vihollinen.
Varhaislapsuudestani tulee heti mieleen vain painajaiset. Ne olivat kuulemma normaalia lapsen kehitystä jotka saivat lapsen pelkäämään unta ja sitä maailmaa, joka on päässä.

Tuskin oli viikoakaan ilman, että olisin itkenyt unissani, koska minä pelkäsin. Unissa aina kadotin jotain, joku lähti pois. Painajaiset jäivät todella syvälle ja en ole ikinä kertonut niistä unien tapahtumista kenellekkään. Ala-asteelle tultaessani painajaiset loppuivat, onneksi.
Seitsemännellä luokalla olin sairaana; kuume oli korkealla ja näin painajaisen. Joku lapsuuteni hirviöistä nousi esiin silloin kun on heikoimmillaan. Suden hetki.
Kun heräsin, sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, pyörin ympyrää, en uskaltanut sulkea silmiäni. Se oli kamalaa.  Mutta vähitellen rauhoituin ja nukuin taas.

En osaa selittää painajaisiani kunnolla. Tekstini saattaa kuulostaa lievästi weirdolta, mutta yritän purkaa ajatuksiani sanoiksi.

I want stand still.